Urheilijan suoritusmotivaatio – vaaroja ja valoa

Tämä on liikuntapsykologian sivuaineopinnoissa kirjoittamani essee.

Suorittamisella on aika negatiivinen kaiku. Suorittaminen-sanan googlaus tarjoaa otsikoita, jotka vilisevät keinoja tunnistaa suorittaminen ja päästä siitä eroon. Jatkuvana ja vääriin asioihin kohdistuvana suorittaminen onkin varmasti haitallista. Suorittaminen on kuitenkin myös mielen normaaliin toimintaan kuuluva motivationaalinen ilmiö, joka on nimensä mukaisesti yhteydessä myös urheilusuorituksiin(1). Tässä esseessä tarkastelen urheilijan suoritusmotivaatiota ja sen kehittymistä sekä pohdin suorittamiseen liittyviä ongelmia ja keinoja niiden ratkaisemiseksi.

Suoritusmotivaatiolla tarkoitetaan ihmisen pyrkimystä tehtävässä onnistumiseen(2). Se ohjaa ponnistelemaan haasteiden voittamiseksi sekä olemaan ylpeä saavutuksistaan(2) ja taitojensa käyttämisestä(3). Weinberg ja Gould(1) huomauttavat, että suoritusmotivaatio sisältää juuri sellaisia ominaisuuksia, jotka mahdollistavat erinomaisuuden tavoittelun urheilussa. Suoritusmotivaatio vaikuttaakin hyvin tärkeältä osalta urheilijan mielen optimaalista toimintaa.

Miksi suorittaminen voi kuitenkin olla niin ongelmallista? Vastauksia voi löytyä suoritusmotivaation kehityksestä, jossa on kolme vaihetta(4;5): Ensimmäisessä vaiheessa lapsi keskittyy erilaisten ympäristössä toimimiseen liittyvien taitojen, kuten kävelemisen oppimiseen. Tätä kutsutaan autonomisen pätevyyden vaiheeksi, sillä pieni lapsi vertaa taitojensa karttumista vain omaan aiempaan osaamiseensa. Noin 5-vuotiaana alkaa siirtymä sosiaalisen vertailun vaiheeseen, jossa huomio suuntautuu voimakkaasti omien suoritusten vertaamiseen muihin. Kolmas ja kehittynein vaihe on edellisten vaiheiden integraatio, jossa suoritusten vertaaminen sekä itseen että muihin on joustavaa ja tarkoituksenmukaista. Weinberg ja Gould(1) huomauttavat, että kaikki eivät saavuta tätä vaihetta lainkaan. Voisivatko suoritusmotivaation autonomisen ja sosiaalisen ulottuvuuden integraation ongelmat selittää suorittamiseen liittyviä ongelmia?

Omien suoritusten vertaamisella muihin voi usein olla ikäviä seurauksia: ilo omasta saavutuksesta latistuu, kun joku muu onkin suoriutunut paremmin. Sosiaalinen vertailu on kuitenkin oleellinen osa suorittamista kilpailukontekstissa(6), ja suoritusten paremmuusjärjestykseen laittaminen on kilpaurheilun idean ytimessä. Urheiluun liittyvä sosiaalinen vertailu voi varmaankin olla omiaan häiritsemään suoritusmotivaation integraatiota ja ohjata urheilijaa suosimaan sosiaalisia vertailukohtia suoritustensa mittareina autonomisten mittarien kustannuksella. Tällöin sosiaalisen vertailun rooli suorittamisen motivaattorina ylikorostuu ja suorittamiseen liittyvät ongelmat oletettavasti kasvavat.

Tavoitteisiin liittyvät teoriat tukevat ajatusta sosiaalisen vertailun roolista suorittamiseen liittyvissä ongelmissa. Weinbergin ja Gouldin(1) mukaan urheilijan suoritusmotivaation laatua selittää se, millaisia asioita hän pitää onnistumisina tai epäonnistumisina ja mitkä asiat tuottavat hänelle pätevyyden kokemuksia. Esimerkiksi maratonjuoksija voi kokea olevansa hyvä ja arvokas silloin, kun hän voittaa mitaleita ja on muita parempi. Tätä kutsutaan minäorientaatioksi, jossa tavoitteet liittyvät muiden päihittämiseen(1). Toisaalta juoksija voi myös tuntea onnistuvansa silloin, kun hän tekee oman ennätyksensä tai huomaa kehitystä vaikkapa vauhtikestävyydessään. Tämä kertoo tehtäväorientaatiosta, jossa tavoitteet liittyvät omien taitojen kehittymiseen(1). 

Weinberg ja Gould(1) esittävät, että tehtäväorientaatio johtaa minäorientaatiota useammin optimaalisiin suorituksiin. Yksi selittävä tekijä on orientaatioiden vaikutus siihen, miten urheilija reagoi tappioihin. Jos minäsuuntautunut urheilija huomaa olevansa häviöllä, hän lakkaa yrittämästä ja keksii tekosyitä suojellakseen sosiaalisesta vertailusta riippuvaista pätevyyden tunnettaan(7). "En ollut muita huonompi, koska en edes tehnyt kaikkeani tai koska tilanne oli minulle epäreilu", saattaisi urheilija ajatella. Tehtäväsuuntautunut urheilija sen sijaan ei pelkää häviämistä, sillä omaan suoritukseen keskittyminen mahdollistaa onnistumisen riippumatta kilpakumppaneiden tuloksista(1): "Jatkan yrittämistä, vaikka voitto karkaa, koska voin edelleen tehdä hyvän suorituksen."

Toinen tehtäväorientaation ja optimaalisten suoritusten yhteyttä selittävä tekijä löytyy siitä, millaiseen harjoitteluun orientaatiot liittyvät. Kehittävä harjoittelu vaatii omien kykyjen rajalla toimimista, ja siihen kuuluu myös epäonnistumista. Minäsuuntautunut urheilija ei mene tälle alueelle riskeeraamaan omanarvontuntoaan. Hän valitsee liian helppoja tai ylivoimaisen vaikeita tehtäviä varmistaakseen onnistumisen tai välttyäkseen todelliselta arvioinnilta(1). Tehtäväsuuntautunut urheilija puolestaan tarttuu mielellään sopivan haastaviin harjoitteisiin(1). Tehtäväorientaatio siis tukee kehittävää harjoittelua ja on siten yhteydessä parempiin suorituksiin.

Jos suoritusmotivaation sosiaalisen ulottuvuuden ylikorostuminen ja minäorientaatio liittyvät suorittamisen ongelmiin, näyttää ratkaisu selvältä: autonominen suoritusmotivaatio ja tehtäväorientaatio kaipaavat tukea! Weinberg ja Gould(1) toteavatkin, että kilpailua korostavassa yhteiskunnassa tehtäväorientaation vahvistaminen on tärkeää tasapainon saavuttamiseksi. Sosiaalinen ympäristö ja motivaatioilmasto vaikuttavat merkittävästi urheilijan suoritusmotivaatioon, joten valmentajilla, muilla ammattilaisilla ja esimerkiksi vanhemmilla on tärkeä rooli suoritusmotivaation rakentumisessa(1).

Weinbergin ja Gouldin(1) mukaan palaute on yksi keskeinen tekijä, jonka kautta ohjaajat ja valmentajat voivat tukea suoritusmotivaation kehitystä. Esimerkiksi onnistumisten ja epäonnistumisten attribuointi eli se, minkä "piikkiin" ne laitetaan, välittää motivaatioon vaikuttavaa viestiä(1). "Jäit viimeiseksi, 1500 metriä ei taida olla sinun matkasi" motivoi urheilijaa aika erilaiseen toimintaan kuin "juoksuasento ei pysynyt loppuun saakka hyvänä, tehdään sitä vahvistavia harjoitteita seuraavalla harjoituskaudella." Ensimmäiseen sisältyy ajatus siitä, että urheilijan kyvyt mitataan muihin vertaamalla ja niitä joko on tai ei ole. Toisesta välittyy ymmärrys siitä, että urheilijan on mahdollista kehittyä harjoittelun kautta. Tehtäväorientaatiota tukeva palaute siis pitää urheilijan yksilöllisen suorituksen keskiössä ja kannustaa omien taitojen hiomiseen.

Tässä esseessä olen pohtinut suorittamiseen liittyviä ongelmia suoritusmotivaation kehitysvaiheiden ja tavoiteorientaatioiden kautta. Toimivan suoritusmotivaation kannalta suotuisinta on autonomisen pätevyyden kokemuksen ja sosiaalisen vertailun integraatio sekä tehtäväorientaatio(1). Urheilija, joka arvioi suorituksiaan omien aiempien suoritustensa perusteella ja pyrkii hallitsemaan lajinsa vaatimia taitoja entistä paremmin, on motivoitunut kehittävään harjoitteluun(1).

Sosiaalinen vertailu ei ole kiellettyä. Se kuuluu mielen normaaliin toimintaan ja kilpaurheiluun, ja monissa tilanteissa ajatus hyvästä sijoituksesta voi siivittää huippusuorituksiin ja tuottaa paljon mielihyvää. Pitkällä aikavälillä urheilijoiden ja valmentajien on kuitenkin hyvä pohtia sitä, millaisessa motivaatioilmastossa he toimivat(1). Palveleeko kilpaileminen omien taitojen hiomista ja niistä iloitsemista vai toisin päin? 

Jos suorittaminen on sitä, että omalle pätevyydelle haetaan perusteita muiden päihittämisestä, se varmasti ansaitsee negatiivisen kaikunsa. Parhaimmillaan suorittaminen voi kuitenkin olla jotain aivan muuta. Se voi olla innostavaa taitojen hiomista ja kärsivällistä oman potentiaalin esiin kaivamista – kuin loisteliaan patsaan veistämistä vähitellen esiin suuresta marmorimöhkäleestä! Suorittaminen voi olla ihmiskehon ja -mielen mahdollisuuksien juhlimista, ja silloin sillä on ainakin minun mielessäni äärimmäisen positiivinen kaiku.

Lähteet

1. Weinberg, R. S. & Gould, D. (2015). Foundations of sport and exercise psychology. Kuudes painos. Champaign: Human Kinetics.

Toisen käden lähteet

2. Gill 2000, Weinbergin & Gouldin 2015 mukaan

3. Murray 1938, Weinbergin & Gouldin 2015 mukaan

4. Scanlan 1988, Weinbergin & Gouldin 2015 mukaan

5. Veroff 1969, Weinbergin & Gouldin 2015 mukaan

6. Martens 1976, Weinbergin & Gouldin 2015 mukaan

7. Duda & Hall 2001, Weinbergin & Gouldin 2015 mukaan